Tänään 24.4.21 vietetään Valtakunnallista Leikkipäivää. Tämän vuoden vuoden teemana on luonto, joka innostaa ja inspiroi leikkiin.
Kirjoitin minäOlen lehteen 1/2021 artikkelin ” Leikkivä löytää itsensä ”.
Siinä pohdin leikkimistä monesta suunnasta ja varsinkin aikuisen leikkimistä. Laitan artikkelini tähän luettavaksi Leikkipäivän kunniaksi.
Leikkivä löytää itsensä
Aikuisuuden raskas viitta kasvaa hartioillemme jo lapsuudessa. Se alkaa painaa jo varhain, ja leikin siivet
vetäytyvät sisään. Leikistä tulee vieras ja hävettävä asia, jota aikuisten maailmassa ei suvaita. Mutta voimmeko
kasvaa aikuisiksi ja antaa myös leikin siipien silti kasvaa? Mikä estää meitä leikkimästä?
Aikuisuuden viitta kävi itselläni entistä raskaammaksi sairastuttuani sisäilmasta ja menetettyäni työni. Löysin leikin
uudestaan, kun lakkasin tarkkailemasta itseäni ulkopuolelta ns. järkevän aikuisen silmin ja ajattelemasta miltä
näytän, jos konttaan jäällä tai pyllistelen ojassa. Leikki lähtee itsestä, omasta tahdosta. Jokaisella ihmisellä on oma
mystinen sisäinen maailmansa, jonka voi löytää leikin kautta. Leikki luo uutta ja synnyttää yllättäviä ratkaisuja.
Tarvitsemme valoa ja ilmaa leikin siipien alle, jotta niillä voisi lentää. Voimme ottaa hetkeksi tuon aikuisuuden viitan
pois harteiltamme. Kuinka paljon olo keveneekään, kun raskas viitta on naulakossa ja kun annamme
mielikuvituksen siipien nostaa meidät lentoon! Sisäinen pieni lapsi nauttii, rentoutuu ja saa uusia ideoita ja
oivalluksia, kun se vihdoinkin tulee kuulluksi ja huomioiduksi. Ja kun on hetken leikkinyt niin on aikuisuuden viittakin
naulakossa keventynyt ja sitä on helpompi kantaa.
Leikki voittaa ehdollistuneen häpeän
Konttaan läheisen järven kevätjäällä ja etsin jäältä mielenkiintoisia olioita valokuvattavaksi. Eräs jäällä hiihtäjä
huutelee minulle: ”Onko jokin hätä?” Huutelen takaisin, että kuvaan jäätä eikä minulla ole mitään hätää. Hän jatkaa
hiihtolenkkiään ja minä kuvaamistani. Olen lähtenyt etsimään voimia mielikuvituksen ja leikin maailmasta
selvitäkseni aikuisuuden haasteista. Olen kuin Liisa ihmemaassa, joka on pudonnut kaninkoloon. Olen lähtenyt
seuraamaan sisäistä lastani ja löytänyt lapsuuteni ihmeellisen keijujen ja luonnonhenkien maailman uudestaan.
Siinä jäällä kontatessani ajan taju katoaa uppoutuessani mielikuvitukseni maailmaan. Varpaani palelevat ja nälkä
yllättää. En enää häpeä heittäytymistä leikkiin, joka ulkopuolisesta saattaa näyttää omituiselta.
Mutta mistä tuo häpeä kasvaa, tuo ”mitä-ne-muutkin-sanovat”? Ja keitä ovat ne muut, jotka estävät meitä
leikkimästä? Joku on ehkä sanonut, että ”tuo on lapsellista” tai ”kasva aikuiseksi” tai ”älä leiki ruualla”. Kyynisyys,
väheksyminen ja kyseenalaistaminen estävät leikkimisen ja nautinnon tunteen. Noiden lauseiden sanojat ovat
edelleen lähelläsi, koska lauseista on tullut yleisiä sääntöjä, joita aikuisten maailmassa pitäisi noudattaa. Entäpä jos
oma mielemme onkin luonut kaikki nuo muut, jotka arvostelevat meitä? Ja ehkäpä hekin haluaisivat leikkiä mutta
eivät uskalla, koska heilläkin on nuo omat ”muunsa”?
Kävin läpi omaa leikkihistoriaani ja löysin sieltä iloisia ja innoittavia leikkikokemuksia, mutta myös syyllisyys painoi
joitakin niistä. Muistan esimerkiksi vapun, kun olin neljävuotias ja meillä oli vieraita naapurista. Naapurin tytön
kanssa leikkelimme uuden nukkeni kantapäät rikki ja laitoimme kuivatettuja herneitä sen jalkoihin. Teimme näin
siitä huolimatta, että pelkäsin äitini toruvan meitä. Minulla oli tapana myös piirrellä pöytälevyjen alapinnoille, vaikka
tiesin sen olevan kiellettyä.
Leikin paljon kotieläinten kanssa. Pidin lehmien ruokintapöydällä niille muotinäytöksiä äidin korkokengissä. Kun
serkkujen kanssa hypimme navetan vintin parsilta heinäkasaan, otimme kissat mukaan leikkiin. Koiran kanssa
leikin pallon ja kepin noutoa.
Yritin myös peitellä epäonnistuneita leikkikokemuksiani äidiltäni. Kerran hankikannolla laskimme serkkuni kanssa
suksilla mäkistä peltoa. Mäen alla hangessa olikin lehmälaitumen piikkilankaa. Serkkuni huomasi sen laskiessaan
ja ehti heittäytyä lumeen ennen sitä. Hän huusi minulle: ”Heittäydy!” Minä en tajunnut, miksi hän huusi. Laskin
suoraan upottavaan lumeen ja päin piikkilankaa. Uudet talvihousuni repesivät polvista ja polviini sattui. Kun
kohtasin äidin, olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! Ompelin itse housuni ja peitin polvieni veriset haavat
laastareilla.
Äiti olikin perheemme aikuinen, enkä muista hänen kanssaan leikkineeni. Isän kanssa sen sijaan leikin paljon.
Vääntelimme erilaisia ilmeitä kasvoillemme, taittelimme origameja, teimme tuohitöitä, etsimme vesisuonia
pajunvarvuilla ja seikkailimme paljon luonnossa. Pelasimme korteilla, laivanupotusta, ristinollaa ja muita pelejä.
Vielä isän ollessa sairaalassakin ennen kuolemaansa me vääntelimme yhdessä erilaisia ilmeitä päivien iloksi!
Olin unelmoinut, että saatuani omia lapsia leikkisin heidän kanssaan paljon. Ja aluksi leikinkin, mutta lasten
kasvaessa isommiksi ja mentyäni töihin kohtasin oman ns. leikkimättömyyskauteni. Siitä tunnen jonkinlaista
syyllisyyttä. Aikuisuuden viitta olikin arvaamattoman raskas kantaa – oli huonosti nukuttuja öitä, perhearkea ja työn
pyörittämistä. Minusta tuli komenteleva, väsynyt äiti joka ei juurikaan leikkinyt. Kasvavien lasten leikkiessä omia
leikkejään löysin vähitellen taas itseäni kiinnostavia, hyvää mieltä tuottavia leikkejä: tanssia, taiteilua ja paljon
muuta.
Leikin löytäminen
Oma sisäinen lapsi – tuo leikkisä, luova ja mielikuvitusta käyttävä – voi siis olla monestakin syystä vetäytynyt
kuoreensa. Joskus sisäisellä lapsella voi olla myös traumoja ja pelkoja, joista selviytymiseen tarvitaan ulkopuolista
apua. Silloin sitä on haettava.
Eikä elämä luonnollisesti voi olla vain leikkiä, sillä myös velvollisuudet ja työt on hoidettava. Mutta leikkiä ei
kuitenkaan pidä unohtaa – leikin ja mielikuvituksen kautta voi löytää itsestään uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia.
Mistä voisi siis pienin askelin aloittaa, jos tuntuu ettei uskalla eikä osaa leikkiä… mutta kuitenkin haluaisi? Voisi
vihdoin vaikka uskaltaa vähän leikkiä ruualla ja luoda siitä hahmoja lautaselle. Voisi vaikka katsella taivaalle jalöytää kuvioita pilvistä, tai etsiä puiden rungoilta metsänhenkiä. Voisi lukea mielikuvitusta inspiroivia tarinoita. Voisi
laittaa itselleen mieluista musiikkia soimaan ja tanssia vapaasti omassa keittiössään. Voisi lähteä mukaan lasten tai
eläinten leikkeihin. Voisi tehdä vaikka lumiukon ja laskea pulkalla mäkeä!
Itse leikin vanhan kissani kanssa vielä kiinniottoa ja piilosiakin. Ja ystävien kanssa saatamme tanssia yhdessä
pantomiimia tai tehdä taidetta. Niin – ja konttaanhan minä siellä jäälläkin ja otan sieltä kuvia! Olen kehittänyt
kuvistani korttipakan. Näiden Jään Lumous -korttien käyttämisessä leikki on keskeinen teema, koska koen leikin
niin tärkeäksi ihmisen itsetutkiskelulle. Tästä oivalluksesta syntyi myös otsikkoni Leikkivä löytää itsensä.
Abstraktien jäätaidekuvien avulla voimme herätellä omaa mielikuvitustamme ja sitä kautta saada uskallusta tehdä
asioita täysin uudella tavalla.
Leikkiin heittäytyminen on vapaaehtoista ja itseohjautuvaa. Leikki syntyy, kun lakkaamme tarkkailemasta itseämme
ulkopuolelta. Sen vapauttava voima tuo elämään iloa ja ideoita. Se palkitsee meidät nautinnolla ja ilolla.
Tasapainon löytäminen aikuisen ja sisäisen lapsemme välille tekee elämästä kevyempää, vaikka haasteita kohdalle
tuleekin – ja voimme saada leikin säilymään läpi koko elämän. Leikkihän on osa elämää vaikkei sitä aina huomaakaan !
Toivottavasti sinulla on mahdollisuus leikkiä ja lähteä luontoon leikkimään
Terveisin Satu Sagastina
