Jääkuningatar
Päätoimialani on taiteellinen luominen ja olen jäävalokuvaaja. Sagastina sai nimensä Satu etunimestäni, joka on ruotsiksi Saga ja isän suvun Stina-nimisistä naisista. Päädyin jäävalokuvaajaksi pitkän tien kautta. Rakastan jäätä ja se on suuri intohimoni. Jää on pelastanut minut jo kahdesti. Voit lukea koko tarinani alta.
Otteita Disneyn Frozen II -elokuvasta omaan elämääni peilattuna
”Kuninkaallisen punainen samettinen tuoli imaisee minut syliinsä. Pimenee ja eteeni aukeaa satumainen maisema linnoineen meren rannalla. Lumihiutaleet tanssivat ilmassa helisevän musiikin tahdissa. Lumoudun täysin näistä lumisista maisemista ja kylmät väreet kulkevat kehoni läpi ja kyyneleet nousevat silmiini. ”
Sukellan itse seikkailuun mukaan ja samaistun Elsaan. Olen tuon seikkailun ihmeellinen, erilainen Elsa. Kuninkaallisen punainen samettinen tuoli katoaa jonnekin ja olen sisällä toisessa maailmassa.
Tavallinen on turvallista
”Elsa elää tavallista hyvää elämää ja piilottaa itsensä ja voimansa ollakseen tavallinen kuningatar. Mutta sielun kutsuva laulu ei anna hänelle rauhaa, vaan pyytää häntä lähtemään matkalle etsimään sielun laulun alkulähdettä.”
Elän tavallista perheenäidin elämää. Käyn töissä sairaalassa, kasvatan lapsia, teen kotitöitä ja harrastan taidetta ja luonnossa rauhoittumista. Olen piilottanut itseni voidakseni elää tavallista elämää. Vähitellen sieluni ääni kutsuu minua etsimään itseäni, eikä anna minulle rauhaa. Palaan henkiselle polulle, jossa olin jo lapsena. Mutta lopetin sen polun kulkemisen nuorena, koska se tuntui liian pelottavalta henkimaailman kokemuksineen. Olin liian erilainen ja herkkä lapsi. Halusin olla samanlainen kuin muutkin ja suljin pois tuon henkisen maailman elämästäni.
Kutsu entiselle polulle
Sieluni laulun ääni voimistui ja lähdin etsimään sitä vähitellen henkisen kasvun kursseille. Käyn läpi monenlaisia kokemuksia. Lopulta löydän myös luonnon taiteen jäästä ja luonnonvoimat tulevat entistä tutummiksi minulle. Löydän itseni pala palalta. Lapset kasvavat, eroan ja elämä kulkee eteenpäin.
Maa jalkojeni alta katoaa työssäni sairaalassa. Sisäilmaongelmat sysäävät minut pyörteeseen, josta on vaikea selvitä. Ilma sisällä sairaalassa tukehduttaa. Paksu sitkeä lima ei irtoa keuhkoistani yskimällä. Kurkkuni tulee kipeäksi ja minua kuristaa. Äänihuuleni halvaantuvat hetkellisesti. Ääneni katoaa. En voi tehdä enää töitä siinä ympäristössä.
Olen pitkällä sairauslomalla ja pakenen luontoon järvelle. Löydän lumotun järven ja olennot siellä alkavat ilmestyä kuvattavaksi kamerallani. Vedellä on muisti. Tuntui kuin menneet taiteilijat olisivat maalanneet työnsä järven jäähän ja kuvanveistäjät veistäneet pieniä muodokkaita jäisiä patsaita. Ihmettelen kuin lapsi jälleen, kaikkea näkemääni. En ole ihmeellinen vaan jälleen tarkkasilmäinen. Lapsuuden ihmeellinen maailma ja luonto ovat palanneet oravanpyöräelämän jälkeen takaisin.
Rakennan jääkuvistani näyttelyn ja teen ensimmäisen kirjani, Fosforikeijun, ihmisten ihmeteltäväksi. Kirjassani sinilevän tahrima keiju ja sisäilmasta sairastunut sairaanhoitaja kohtaavat järvellä. Lopulta minut irtisanotaan työstäni työpaikkakyvyttömyyteni takia.
Sielunperhe
”Elsa lähtee läheistensä kanssa lumottuun metsään ihmeitä katsomaan ja löytää sieltä uusia ihmisiä ja sielunperheensä. Elsa nostaa käteensä pienen suloisen salamanterin ja heistä tulee ystävät salamanterin ensin riehuttua aikansa.”
Kursseilla löydän ihmisiä, jotka ymmärtävät minua eikä minun tarvitse enää piilotella itseäni. Tunnen itseni normaaliksi erikoisten lahjojeni ja taitojen kanssa. Olen löytänyt sielunperheeni.
Sammakot
Konttaan järven jäällä kuvaamassa jäästä muodostuneita olentoja. On tammikuu ja talvi parhaimmillaan. Aurinko paistaa matalalta ja lämmittää jo hiukan. Siinä kontatessani vastaani kömpii kultainen sammakko. Se jää nautiskelemaan laskevan auringon lämmöstä. Laskevan auringon valo tekee siitä kullanhohtoisen. Ihmettelen, miksi sammakko on siinä. Senhän pitäisi olla horroksessa järven pohjalla. Tuijotamme sammakon kanssa toisiamme ihmetellen. Tuntuu, että sammakolla on asiaa. Se on tullut pyytämään minulta apua kaikkien järven sammakoiden puolesta.
Järveen on suunnitteilla polyalumiinikloridipuhdistus, jolla sidotaan fosfori järven pohjaan, sen vuoksi ettei sinilevä pääse kukkimaan. Aurinko laskee ja ilma viilenee. Sammakko jähmettyy jäälle. Mietin mitä sille teen. Nostan jähmettyneen pienen kultaisen sammakon käteeni. Mietin, mistä se on päässyt jäälle. Löydän rannasta jään pinnalta pienen sulaneen kolon veteen. Lasken sammakon sinne. Se vetreytyy heti ja lähtee uimaan jään alla. Kävellessäni kotiin metsän poikki tunnen uhan järven yllä, joka on sammakoiden koti.
Päätän lähteä puolustamaan sammakoita. Kuljen järven puhdistamiskokouksissa puhumassa järven sammakoista ja muista eläimistä, kunnes minuun jo kyllästytään. Mitä väliä sillä on, onko järvessä sammakoita kunhan ihmiset pääsevät kirkkaaseen veteen uimaan? Mutta järvi on sammakoiden koti. Mietimme kuumeisesti sielunsiskojeni kanssa mitä voimme tehdä ettei polyalumiinikloridipuhdistus-ainetta laitettaisi järveen. Erään sielunsiskoni kanssa perustamme Facebook-ryhmän ja suunnittelemme mielenosoitusta. Turun Sanomat kirjoittaa jutun mielenosoituksen suunnittelusta ja kemianprofessori selvittää aineen koostumusta ja käyttöä.
Luovumme mielenosoituksesta. Mutta samana päivänä, kun lehti ilmestyy olen lumotulla järvellä kuvaamassa ja rannan omistaja tulee paikalle. Olen käynyt tuossa rannassa yli 15 vuotta, enkä ole tavannut maanomistajaa. Keskustelumme järven puhdistamiseksi muuttuu riitelyksi ja hän ajaa minut pois rannasta, koska puhun myrkystä, jota järveen levitetään. Koen aineen liian vahvaksi lääkkeeksi järven puhdistamiselle? Olenhan itsekin käynyt läpi lääkemyrkytyksen ja aine epäilytttää minua.
Ilmanhaltijat apuun
Koska tunnen, ettei mitään ole enää tehtävissä, pyydämme vielä erään sielunsiskoni kanssa ilmanhaltijoilta pakkasta toukokuulle. Jos on pakkasta riittävästi levitysvene ei voi lähteä järvelle. Suunniteltuna aineen levityspäivänä on niin paljon pakkasta, ettei veneellä voi lähteä järvelle. Kiitän mielessäni ilmanhaltijoita. Pakkanen on tyhjentänyt järven linnuista, jotka ovat kevätpuuhissa. Järvellä on aavemaisen hiljaista.
Seuraavana päivänä vene kuitenkin lähtee työhönsä. Onneksi linnut kuitenkin pysyvät poissa aineen pölystä pakkasen ansiosta. Järvi kirkastuu luonnottoman kirkkaaksi, kuin Välimereksi. Ihmiset tulevat sankoin joukoin ihailemaan järveä. Itselläni on paha olla. Kuljen rannalla missä kuolleita kaloja kelluu vedessä ja linnut ovat noukkineet niitä rantaan ja mätänevien kalojen tuoksu täyttää ennen niin raikkaan ilman. Suurin osa kuolleista kaloista on kerätty pois järvestä ja viety kaatopaikalle. Nyt ne eivät pääse kuopsuttamaan järven pohjaa ja nostamaan fosforia sieltä ja sinilevä ei kuki enää pinnassa.
Järven lumous on rikottu ja järvi työntää minut pois luotaan. En saa enää voimia järvestä, vaan menetän loputkin voimani kulkiessani rannalla. Enkä voi enää palata siihen rantaan mistä minut ajettiin pois. Siellä tapasin kultaisen sammakon ja kuvasin keijun rantajäästä. Tuntuu, että olen pettänyt sammakot. Niitä ei enää näy rannoilla. Mihin menen nyt kun minut on irtisanottu työstäni ja ajettu pois rakastamaltani järveltä?
Mistä löytyy uusi suunta?
”Elsa lähtee omalle yksinäiselle matkalleen kohti Atahollaa sielunlaulun kutsuessa kohti menneisyyttään löytääkseen itsensä ja erikoisuutensa syyn. Matka on haasteellinen ja vaarallinen, mutta jokin voima ajaa häntä eteenpäin päättäväisesti. Elsa jäätyy matkallaan Atahollassa löydettyään totuuden, mutta läheisen rakkaus kutsuu hänet takaisin tähän elämään.”
Niin päätän lähteä minäkin matkalle menneisyyteeni. Olen pitkään miettinyt mitä minulle tapahtui 2-vuotiaana. Asiasta ei ole pahemmin puhuttu vanhempieni kanssa, koska se on ollut niin traumaattista vanhemmilleni. Tilaan sairauskertomukset sairaalasta, jotta voin lukea viralliset paperit. Äiti ei halua lukea papereita ja isä on jo kuollut. En löydä vastausta papereista. Olen kuullut regressioterapiasta, jossa hypnoosissa voidaan mennä takaisin lapsuuteen. Kaikki kokemuksemme ovat meissä muistissamme, mutta unohdamme ne, koska muuten muistimme ylikuormittuisi. Päätän uskaltaa ja lähteä kohti menneisyyteni vaikeaa vaihetta, löytääkseni itseni ja selityksen omalle erikoisuudelleni.
Makaan terapeutin hoitosängyllä ja terapeutti selittää mitä tehdään ja voin koska tahansa lopettaa, jos tuntuu liian pahalta. Terapeutin laskiessa lukuja päädyn sammakkolammen rantaan ihmettelemään pieniä sammakoita mummun kanssa. Minua yskittää kovasti ja minut viedään sairaalaan. Olen rautaisessa sairaalasängyssä ihmisten ympäröimänä. Olen osittain menneisyydessä ja osittain tietoinen nykyisyydestä. Minuun sattuu joka puolelta. On vaikea hengittää ja olen tukehtumaisillani. Läheiset ihmiset ovat kokoontuneet ympärilleni. Enää en tunne itseäni yksinäiseksi ja hylätyksi sairaalan sängyssä. Ympärilläni on kylmiä jäitä, jotka viilentävät kuumuudesta hohkaavaa ihoani. Eteeni avautuu ovi. Ovesta loistaa kirkas pehmeä valo. Joku kutsuu minua astumaan ovesta sisään. Minua pelottaa lähteä ja astua ovesta sisään. Päätän olla rohkea ja astun ovesta sisään kirkkaaseen pehmeään valoon. Oloni helpottuu heti ja kipuni katoaa, enkä enää tukehdu. Terapeutti kysyy miltä jalkani ja käteni näyttävät. Vastaan ettei minulla ole jalkoja ja käsiä. Terapeutti kysyy näenkö muita ihmisiä siellä. En näe ketään, mutta tunnen energioita siitä, että siellä on muitakin. On vain kirkas pehmeä valo ja olen itse osa valoa. Tuntuu helpolta olla osa valoa kaiken sen kivun ja itkun jälkeen. Voisin jäädä siihen hyvään, kevyeen oloon valossa. Mutta jokin ääni kutsuu minua takaisin sairaalasänkyyn. Näen sänkyni ympärillä itkevät rukoilevat ihmiset. Ehkä he kutsuvat minua takaisin. Tuo ääni käy vastustamattomaksi ja palaan takaisin harmaalla sairaalalattialla olevaan rautasänkyyn ihmisten keskelle.
Kipuni on kadonnut ja pystyn hengittämään. Paranen nopeasti. Turvotukseni katoaa ja opettelen uudestaan kävelemään, kun lihakseni paranevat. Kun terapeutti herättelee minut, tuntuu kuin olisin uudesti syntynyt. Kuolemanpelkoni on kadonnut, koska tiedän että lempeä valo ottaa minut vastaan kuollessani. Kokemukseni oli hyvin vahva ja keskustellessamme terapeutin kanssa hänkin sanoi nähneensä sairaalan harmaan lattian ja rautasängyn. Minut on jäädytetty takaisin elämään korkeasta keuhkokuumeesta ja lääkemyrkytyksestä, joka johtui suuresta määrästä antibiootteja, joilla minut yritettiin parantaa. Olen valon ja jään lapsi. Siksi jää on tärkeää elämässäni ja tunnen jään olevan turvani.
”Elsa sulaa ja palaa takaisin elämään. Hän pelastaa valtakuntansa ja ihmiset. Hän on löytänyt lopulta sielunsa laulun ja itsensä. Hän jää sielunperheensä luokse ja antaa kuningattaren paikkansa sille, kenelle se paremmin sopii.”
Olen itsekin palannut elämääni ja löytänyt itseni. Olen luopunut aikeistani palata takaisin sairaalaan töihin. Joku muu tekee entistä työtäni siellä. Olen löytänyt sielunperheeni, eikä minun tarvitse enää piilotella itseäni. Teen töitä jään ja äänen kanssa. Olen perustanut yritykseni Sagastinan maaliskuussa 2019. Helmikuussa 2020 ilmestyi Jään Lumous taide- ja terapiakorttipakkani. Toivon, että voin jääkuvillani inspiroida mielikuvitusta ja auttaa ihmisiä avautumaan asioista, jotka painavat heidän mieltään. Niin voi ensimmäinen sana tulla suusta kipeästä asiasta ja kivi vierähtää sydämeltä ja olo keventyä.
Kadotettuani ääneni, lähdin etsimään sitä äänihoitajakurssille. Se oli syväsukellus itseeni ja ymmärsin, että olin kadottanut ääneni sekä fyysisesti että henkisesti. Olin piilotellut itseäni niin kauan, että olin kadottanut sieluni äänen. Äänihoitajakurssilla löysin sieluni äänen ja lähdin sitä kohden. Nyt teen myös äänihoitoja ihmisille, jotta he löytäisivät itsensä ja rentoutusivat äänien parissa.
”Elsan ja hänen läheistensä elämä jatkuu onnellisesti. Istun taas kuninkaallisen punaisella samettituolilla.”